Mama
Että alotettaan sillee perinteisesti. Niiettä oikeen hyvvää äitienpäivää jokkaiselle äitille. On sitte iso tai puoli, sijjais tai keino. Jokkainen joka tekkee äitin hommia perheessä tai siihen verrattavissa olevaan ni hattu ja lepo. Hieno työ. Resitentti jakkaa tännää mitalejaki mutta eiköhän se ny oo hiukan vaan kosmeettista. Toki hieno ele mutta ei sillä saa leipää pöytään eikä vappaapäivää. Mutta toki jokkainen omalla kohallaa loppupeleissä päättää mikä on minkäki arvosta.
Mutta se mitä äiti antaa etteenpäin on kyllä niin arvokasta ettei siinä mitata mitaleita eikä vappaapäiviä. Ne ohijeet ja haavoihin puhallukset on kyllä kultaakin arvokkaampia. Eikä pelekästään se vaan tunne siitä että on olemassa joku joka auttaa kun on tarvis. Kuuntelee. Neuvoo. Joskus toki ohijeet tuntuu jollain tapaa hankalilta mutta sillon täytyy muistaa ikäero ja elämän mukanaan tuoma kokemus. Moni asia muuttuu mutta se vilipöttömyys mikä neuvoja antaessa on ni tuskin. Tai rakkaus.
Nii. Ja miten se alakuelämän oppi on sitte otettu käytäntöön. Onko se täysin unohettu vai onko siitä otettu jottai kultahippuja matkan varrelle mukkaa... Onko elämä saanu anettua iloa itekulleki vai onko se ollu pelekkää murhetta. Onko äiti saanu olla syvän syrjällää vai onko saanu nauttia onnistumisista enemmässä määrin. Onko äitin oppien mukkaa menty oikeita polokuja vai onko kompuroitu pimiässä neuvot taskussa iliman tutkimista. Onko äitin rakkaus laitettu koetukselle. Elämä. Ilo vai suru.
Ukko omalla kohallaa vastaa. Iloja. Varmasti. Komiikkaa. Sitäkin. Suruja. Varmasti. Nuoruuven villit vuojet ois oinu olla rauhallisempiaki. Vähemmän ois voinu kuluttaa aikaa sanotaanko vaikka ravittemusliikkeissä. Naisolentojen kans ois voinu kans olla viksumpi. Ja koulujaki ois voinu käyvä. Töitä on sitte tehty senki eestä. Mistää ei oo kieltäyvytty. Ei ees siitä siivoushommasta. Naimisiinki on keritty. Jo kahesti. Lapsia ei o siunaantunu mutta se eijjoo Ukolle ollu pettymys. Äiti tosin voi olla asiasta eri mieltä. Ehkä.
Mutta. Kuten on ehkä tullu seleväks ni äiti on se tärkein. Ja äitin rakkaus se korvaamattomin. Ja varsinkin ku sairastuu ni se oikeen korostuu. Eikä pelekästään se mitä äiti rakkauvellaan antaa siihen tilanteeseen ni kaikki ne ihanat ihimiset jokka on jääny tukiverkoks vaivaiselle. Vain oikeasti välittävät säilyvät. Niissanotut kkaverit katuavat joko poistamalla tai pikkuhilijaa katuamalla. Ja voi sanua että ei tuu ikävä. Vaikka asiat on puhuttavissa ni liika pessimistisyys ja peleko saa matkustaa sinne missä pippuri kasvaa. Ni.
Mutta se mitä äiti antaa etteenpäin on kyllä niin arvokasta ettei siinä mitata mitaleita eikä vappaapäiviä. Ne ohijeet ja haavoihin puhallukset on kyllä kultaakin arvokkaampia. Eikä pelekästään se vaan tunne siitä että on olemassa joku joka auttaa kun on tarvis. Kuuntelee. Neuvoo. Joskus toki ohijeet tuntuu jollain tapaa hankalilta mutta sillon täytyy muistaa ikäero ja elämän mukanaan tuoma kokemus. Moni asia muuttuu mutta se vilipöttömyys mikä neuvoja antaessa on ni tuskin. Tai rakkaus.
Nii. Ja miten se alakuelämän oppi on sitte otettu käytäntöön. Onko se täysin unohettu vai onko siitä otettu jottai kultahippuja matkan varrelle mukkaa... Onko elämä saanu anettua iloa itekulleki vai onko se ollu pelekkää murhetta. Onko äiti saanu olla syvän syrjällää vai onko saanu nauttia onnistumisista enemmässä määrin. Onko äitin oppien mukkaa menty oikeita polokuja vai onko kompuroitu pimiässä neuvot taskussa iliman tutkimista. Onko äitin rakkaus laitettu koetukselle. Elämä. Ilo vai suru.
Ukko omalla kohallaa vastaa. Iloja. Varmasti. Komiikkaa. Sitäkin. Suruja. Varmasti. Nuoruuven villit vuojet ois oinu olla rauhallisempiaki. Vähemmän ois voinu kuluttaa aikaa sanotaanko vaikka ravittemusliikkeissä. Naisolentojen kans ois voinu kans olla viksumpi. Ja koulujaki ois voinu käyvä. Töitä on sitte tehty senki eestä. Mistää ei oo kieltäyvytty. Ei ees siitä siivoushommasta. Naimisiinki on keritty. Jo kahesti. Lapsia ei o siunaantunu mutta se eijjoo Ukolle ollu pettymys. Äiti tosin voi olla asiasta eri mieltä. Ehkä.
Mutta. Kuten on ehkä tullu seleväks ni äiti on se tärkein. Ja äitin rakkaus se korvaamattomin. Ja varsinkin ku sairastuu ni se oikeen korostuu. Eikä pelekästään se mitä äiti rakkauvellaan antaa siihen tilanteeseen ni kaikki ne ihanat ihimiset jokka on jääny tukiverkoks vaivaiselle. Vain oikeasti välittävät säilyvät. Niissanotut kkaverit katuavat joko poistamalla tai pikkuhilijaa katuamalla. Ja voi sanua että ei tuu ikävä. Vaikka asiat on puhuttavissa ni liika pessimistisyys ja peleko saa matkustaa sinne missä pippuri kasvaa. Ni.
Kommentit
Lähetä kommentti