Ukko plokkaa

Luopua. Luovuttaa. Antaa periksi. Kuulostavat mokomat samalta. Ovatko ? Ei totta ja tosiaan. Mutta mennään takasinpäin ajassa. Hetkeks. Kakkua ja kukkia pöytään. Juu. On taas syövän vuosppäivä. Tai siis ens viikolla on. Ja muuten taas keskiviikko. Kuten se alakuperänen tiaknoosin päivä. Se tummien varjojen hetki. Mutta. Alun termein. Mistä on luovuttu ja mille on luovutettu tai annettu periksi. Ensimmäinen on se kentes helepoin. Pakkoluopuminen terveyvestä. Siitä normiarjesta joka työn kans rakensi päiviä ja viikkoja. Sitä oravanpyörää. Että tuskaa luopua ? Arvaatteko ?  Luopumista rutiineista. Pakkotekemisistä. Toki työstä luopuminen on tuonu mukanaa palakasta ja lomista luopumista. Toki joku vääräleuka ny kiemurtellee että eihän eläkeläinen lommaa tarvi ku on aina vappaalla. Niinkö ? Hävettääkö ? Eikö loman tarkotus oo poistaa ajatukset ja muut siitä normiarkirutiinista ? Toki se että aikaa on ei tarkota sitä etteikö sitä vois käyttää joskus toisinkin. Joku satunnainen kylypylä...

Sunnuntai. Lepopäivä. Ja ketut. Synttärireissu. Yks vee. Kakkua ja mummoja. Piirakoita ja kirppisreissu. Juu. Ukko karkas. Ku tupa on täynnä naaraita ni sillon on aikas usiasti se mutkattomin vaihtoehto ottaa ne niissanotut ritolat. Ja kannatti kai. Matonnan eka älpee. Ja pikkumiehelle maski. Mutta siitä sen enempää ja alakuviikkoon raportin kans mennään että korvissa humisee... Maanantai. Sattuneista syistä elikkäs lentsu ja sen oireet. Nii. Renkaanvaihto. Meni talon molemmat tojotat sammaan syssyyn. Ja musta sai sisuksiisa vielä uuvet arapilimukat. Elikkäs ölijyt. Se on jännää muuten ku eijjoo vuosittaisia kilometrejä ammattikuskin tavvoin nii hirviästi ni joutuu joka kevät opettellee kuinka noilla nastattomilla kummeilla ajetaan. Ihan on erilainen tuntuma tienpintaan. Tiistai. Hmmm. Ainii. Ystävällinen sielu oli ottanu talteen hukkaan meneviä älpeelevyjä. Tänks taas. Ja näissä oliki semmosia pikkuaarteita. Kotimaista suhteellisen rautasta rokettirollia. Ja toki sekkaan mahtuu ai...

Että alotettaan sillee perinteisesti. Niiettä oikeen hyvvää äitienpäivää jokkaiselle äitille. On sitte iso tai puoli, sijjais tai keino. Jokkainen joka tekkee äitin hommia perheessä tai siihen verrattavissa olevaan ni hattu ja lepo. Hieno työ. Resitentti jakkaa tännää mitalejaki mutta eiköhän se ny oo hiukan vaan kosmeettista. Toki hieno ele mutta ei sillä saa leipää pöytään eikä vappaapäivää. Mutta toki jokkainen omalla kohallaa loppupeleissä päättää mikä on minkäki arvosta. Mutta se mitä äiti antaa etteenpäin on kyllä niin arvokasta ettei siinä mitata mitaleita eikä vappaapäiviä. Ne ohijeet ja haavoihin puhallukset on kyllä kultaakin arvokkaampia. Eikä pelekästään se vaan tunne siitä että on olemassa joku joka auttaa kun on tarvis. Kuuntelee. Neuvoo. Joskus toki ohijeet tuntuu jollain tapaa hankalilta mutta sillon täytyy muistaa ikäero ja elämän mukanaan tuoma kokemus. Moni asia muuttuu mutta se vilipöttömyys mikä neuvoja antaessa on ni tuskin. Tai rakkaus. Nii. Ja miten se alaku...

Elikkäs kuis voit ? Kysyvät. Moni tuttu. Ja joskus puolisemmosekki. Ja Ukko vastaa. Ja aika ussein saa sitten kuulla että ku se tauti ei näy. No ei nii. Mekekeen vois heiltä jo kysyä että pitäskö. Olla vaikka semmonen kymmenen sentin pahka ottalohkossa ja siinä ois teksti että syöpä. Ukko voi kokia olevasa oikiastaan onnellinen sen suhteen että tauti ei tosijaan näy ulospäin. Riittää ku se sotkee ihan vaan semmosen pienen asian ku verenkierron. Nu hätä. Nii. Ja joittenki mielestähän Ukolla ei oo mittää vikkaa ku eijjoo näkysällä. Nii. Se. Mutta Ukkopa kertoo ny yhen jutun. Syöpä sinällää on tässä sotajutussa aika pieni onkelma. Isompia juttuja on kaverit jokka tullee sen mukana. Jos ihan vaan Ukon kohalla mietitää ni osteoporoosi. Kilipirauhasen vaivat. Silimäonkelmat. Nivelkivut. Pumppuvijat. Iliman syöpää ei ois varmaan mittää noista tullu. Ehkä. Tai ainakaa heti löytyny. Ja ku tuohon lasketaan sitten se että vastustuskyky on niinku mitä sattuu ni oikiasti se mieslunssa tuntuu ihan...