Ension palluu
Juu. Iski laiskuus. Tai jottai. Ja Ukko aatteli jotta kun siellä saattas olla joku joka eijjoo tutustunu yhteen Ukon tuotoksista elikkäs Ensioon. Nii. Tässä. Olokaa hyvä. Huomenna sitte taas jottai muuta... Ja anteeks ulukoasu. Kopioitu wordista....
Hiljaa Ensio pukee siviilivaatteensa ylleen, virttynyt collegepuku saa kelvata tällaisenakin päivänä. Ei ole Ensio koskaan vaatteillaan koreillut. Kyllä Tokmannin asusteet saa luvan kelvata, ei Postin palkka niin loistava ole. Eikä Ensio koskaan ole tottunut suuren keskustan kauppojen vilinäänkään. Riitti kun työsä puolesta sai niitä kiertää. Ja hyvin pikaisesti silloinkin. Lippalakki silmille ja menoksi. Kotona Kerttu jo odottaa keiton kanssa. Saattaa jopa olla hienompaa leikkelettä näin viimeisen päivän kunniaks.
Turhaa hössötystä, aattelee Ensio. Pihivit ja leikkeleet on herroille. Lauantaimakkara ja keskiolut on duunarin evästä. Ja sitä Koffia saattaa tänä iltana mennä pari normaalia enemmän. Ei se kyllä muistoa töistä huuho pois, mutta helepottaa hetken. Pitempään kun uuen pomon kesti antaa kirje, jossa Ension pitkä ura ja kokemus pyyhkästiin unholaan. Noin vaan. Ja nuoremmille lissää töitä. Vaikkei Ensio ennää nuori poika ookkaan, silti teki työnsä nuoria nopeammin. Saas nähä mihin firma joutuu nykynuorison kanssa. Ja toisinpäin. Opiskelisivat vielä kun ehtivät.
Kaappi lukkoon. Avain saa kyllä jäädä paikoilleen. Pomo joutaa kävelemään portaat alas ja noutamaan avaimen ihan itse. Mulkku. Bemarilla ajelee ja on olevinaan. Naputtelee puhelintaan koko ajan eikä aina edes vastaa vaikka kuinka kysyy. Ylimielinen. Sitä nämä nykypomot on. Ei mitään arvostusta vanhempia työntekijöitä kohtaan. Nopeampaa. Tehokkaammin. Ei ylitöitä. Ei virheitä. Eikä mitään ymmärrystä uupumuksesta taikka ylirasituksesta. Onhan nuo ennenkin kannettu…
Postin määrä on vähentyny. Perkele. Tässä kukkaan nuorru. Eikä nivelet oo ikusia. Ei saa apua jos paikat ei kestä. Lääkäri kattoo kieroon jos meet selekääs valittaan. Taitaa Ensiolla olla päässä vikkaa, selekä on kunnossa.
Siitä Ensio onkin tyytyväinen, että suunnilleen terveenä pääsee pois tästä rumbasta. Liian monella työkaverilla on takanaan jokin leikkaus. Osalla useampi. Ja eläkeikä vaan nousee. Hiphurraa, olemme valinneet fiksuja päättäjiä.
Portaat pukuhuoneesta salin puolelle. Viimeistä kertaa. On näitä kirottukin. Maalattu betoni ja talvi. Liukkaampaa kuin ulkona. Pari pyörähtänyttä nilkkaa. Mutta eihän asialle mitään tehdä kun tilat on vaan vuokralla. No, jospa nyt vielä pääsis ylös. Noin. Lätkällä ovi auki ja salin puolelle. Tottakai edellinen on sammuttanut valot. Eipä niitä enää tarvitsekaan. Silmät kiinni osaa pomon kopille. Lukossa. Yllätys. Eihän herrat täyttä päivää tee. Mahdotonta palkkaa kyllä ottavat. Lätkät postilaatikkoon ja menoksi. Vielä viimeinen vilkaisu.Ei voi olla miettimättä ilikikurisesti, josko laittaisi tulen paperinkeräyslaatikkoon… EI sentään, talossa on töissä vielä muitakin, ei tosin postilaisia. Ulko-ovelle. Ulos. Raitis ilima tuntuu vieläkin raittiimmalta, jotenkin helpommalta hengittää. Aurinko paistaa kirkkaammin. Linnut laulaa kauniimmin. Siinä se on. Vapaus. Velvollisuuksien loppu. Pakkotyön loppu.
Ensio kiipeää vanhan mummonpyöränsä selkään ja polkee kohti kotia. Ohittaa monta entistä pysäkkiään, tuttua postilaatikkoa. Tuostakin kuoli Virtasen isäntä, vain kaksi päivää eläkkeelle jääntinsä jälkeen. Tuossa oli Nykäsillä mökki myynnissä, sen jo Kerttunsa kanssa Ensio oli ostaa.
Onneksi ei, nyt siinä olis maksaminen iliman töitä. Se on hyvä puoli, ei oo velkaa, eikä oo ennää naimisissa pankin kanssa. Ainoa riippa on Niilo. Poika on jo yli nelijänkymmenen, eikä tunnu itsenäistyvän. Löytäis ees naisen itelleen. Yökauvet roikkuu netissä, syö jääkaapin tyhjäksi kerran päivässä. Vaan eipä tuolle auta puhua, on Kertun niin hyvin pyörittäny peukalonsa ympärille. Äiti pessee pyykit, siivuaa. Kas kun ei pese selekää saunassa. Toisaalta, eihän sitä tiijä… Ei oo Ensio aina lauvantai-iltasin kattomassa. Jos ei oo firman saunailtaa, pilijarditurnausta tai lätkämatsia, Ensio saattaa olla muutamalla paikallisessa. Kertun luvalla, tosin.
Pihalla onkin jo kaikki valmiina. Yllätysjuhulat. Kerttu halus jotta tarjotaan naapureille kahavit. Työuran päättymisen kunniaks. Ei auttanu olla vastaan. Ei Kerttu sitä pahhuuttaan tee. Halus vaan että kaikki jotenkin muistaa. Sano että vähän niinku synttärit. Ohan se erräänlainen merkkipaalu ihimisen elämässä kun työt on vihtoin tehty. Eläkkeelle tosin on vielä pari vuotta, mutta periaatteessa se on jo näpeissä. Naapurin rouvakin on oikein leningin päälleen vetäny. Haluaa varmaan kaiken huomion niinku yleensä. Ylypiä se on. Lentokapteenin leskirouva. Olevinaan. Oli leski jo ku naapuriin muutti, tiijä vaikka ois keksiny koko kapteenitarinan. Aivan sama. Ei Kerttu sen kans pahemmin seurustele. Eikä kukkaan muukaan naapurustossa. Päätyasunnon opiskelijapojista en kyllä tiedä, nehän tuntuu nykyään olevan vanhempien naisten perään. Sairasta.
Jos oli juhulat yllätys, niin sammaa voi sanua vieraistakin. Osa työkavereista, jopa entinen pomokin on paikalla. Olivat halunneet epävirallisen saattojuhulan järjestää eläköityvälle. Ja tiijän ettei Kerttu ollu vastaan. On ruusua ja samppakalijaa. On lätkämailaa, lahjakorttia ja juotavaa. Senhän kaikki tiesi ettei Ensio syle lasiin. Ei tässä mittää juoppoja olla, mutta ei juotavasta sovi kieltäytyä. Varsinkaan jos se on ilimasta. Mutta että piljartikerhon pojat on ostanu uuden kepin. Uskomatonta. Ensio oli pitäny niitä pihheimpinä ukkoina mitä koskaan on tiennyt. Pelireissuillakin se on nähty, tuppipöyässä pelataan 20 sentin panoksella. Sama ku iliman panosta pellais. Tai ajjais pyörällä iliman penkkiä. Vaan ei vanahan pomon lahjalla. Jostakin oli kaivanu vanahan Postin Maksijopon ja kunnostanu sen Ension eläkepyöräksi. Eipä kehtaa myöntää että tuolla on ihan riittävästi jo sotkettu. Hyvä pyörähän se toisaalta on, muttei sillä työajatuksesta koskaan erroon pääse. Kaunis ajatus silti. Myönnetään.
Kahavia, kalijaa, kakkua, samppakalijaa. Puhheita, selekääntaputuksia. Lepposampien päivien toivotuksia. Ihimettelyjä miten on Ensio noin hyvässä kunnossa päässykkin pois oravanpyörästä. Kauniita sanoja. Ja koko sen ajan Ensio oottaa että pääsee ommaan nojatuoliin, saa nostaa jalat ylös. Kylymä Koffi kouraan ja teevee auki. Ommaan rauhaan. Huomion keskipisteenä olemiseen ei kukkaan koskaan totu. Ei ainakaan Ensio. Muistaa jo kun alakoulussa piti luokan eessä lukia tekstiä, kuinka kurkkua kuivas ja kuristi. Hiki virtas. Vatta oli sekasin. Eellisen päivän ja monesti vielä seuraavankin. Siks Ensio ei osallistunu hiihtokilipailuihin tai muihinkaan kisoihin ettei vaan jouvu palakintopallille kaikkien pällisteltäväksi. Ja siks Ensio varmaan Postillekin aikanaan hakeutu töihin ettei kukaan ollu selän takana kyttäämäsä. Sai tehä oman hommansa ja lähtä kotia. Omia aikojaan.
Huhhuh. Lähtihän ne vieraat viimein. Kerttu vielä siivuaa pihalla jäläkiä. Niilo katos jo ajat sitten ommaan koppinsa. Nettiin. Mitähän sillekin tekis. Ei se oo ennää vuosiin Ensiota kuunnellu. Eikä oo Ensio oikeen enää jaksanu yrittääkään. Kerttu sen kans puhhuu. Kuulemma. Poika aina luppaa. Kuhan saa töitä ja oman kämpän. Ja tyttökaverin. Kauniita sanoja jokka uppuaa Kerttuun. Kyllä Ensio tietää ettei se niin heleppua oo. Työn saanti siis. Olokoon mikä insinööri vaan. Ja varsinkin kun Niilo on joku mettäpuolen maisteri vai mikä se oli, niin ei kaupungissa semmoselle hommia oo. Pittäis muuttaa. Ja mihin tuo sälli muuttas ku saa kaiken kotona valamiiks. Kusessa on ku Kertusta aika jättää. Eikä tommosta peräkammarin poikaa tytöt kauaa kattele. Eikä niitä jonoksi asti oo ollukkaa. Taitaa olla paras tappaus se joka kolomesti kävi. Tai oikiasti kahesti, kolomannella kerralla kävi hakkeen unohtuneen huivinsa. Eikä ees päivää sanonu kertaakaan.
Ensio tuijottaa uutisia. Saneerauksia, konkursseja, maanvyöryjä. Murhia, pahoinpitelyjä, onnettomuuksia. Maailmasta on tullut paha. Kai sitä Ensionkin nuoruuessa oli pahoja ihimisiä ja onnettomuuksia, muttei näin paljoa välinpitämättömyyttä. Tai sitten nykyään kaikki heitetään uutisissa kaunistelematta silmille. Uutisten katselu väliin oikein masentaa. Ihmekö että ihimiset juo enemmän. Ensio tuijottaa tyhyjää oluttölökkiä ja miettii omaa elämäänsä.
Kansakoulusta töihin. Oli pakko. Vaihtoehtoja olis kyllä ollu, mutta jostain syystä tuli mentyä Postille. Tarkoitus oli viettää kesä siellä ja mennä opiskelemaan. Kului vuosi ja toinen, koulut vaan jäi. Ei sillä etteikö ois kouluunki päässy, paikkakin ois jo kerran ollu. Ihan mekaanikoks lukia ja oma verstas laittaa pystyyn. Se vaan tuntui helepommalta kantaa postia pari tuntia ja nostaa koko päivän palakka. Herrat yritti jarruttaa kaikellaisilla kielloilla : ennen kaheksaa ei saa lähtä reitille… Vaan kyllähän me keinot keksittiin, kellarin kautta ulos ja kantoon. Nykyään kellokortti estää semmosen.
Viimesinä työvuosina taakka vaan kasvoi. Reitit piteni, väki väheni. Postin määrä on muka romahtanu. Paskat, jos jokin on romahtanu ni jakajien terveys. Kukkaan ei nuorene, eikä paikat parane. Saunailtojen määräkin väheni. Ei ennää tullu vietettyä aikaa työkavereitten kans vappaalla. Ei jaksanu. Viikolloput meni toipuessa viikosta ja voimia kerätessä seuraavan. Työstä tuli koko elämä. Että sitä vasten aateltuna onneks pääs pois.
”Syömään!”, kajahtaa keittiöstä. Kertun lihapata. Juhla-ateria. Ja yhteistä aikaa. Vielä pari kuukautta ja Kerttukin pääsee nauttimaan eläkepäivistä. Sairaalan keittiössä ihan sama rumba. Vähemmällä väellä enemmän ja nopiampaa.
” Missäs Niilo ?” Ensio kysäisee Kertulta.
” Huoneessaan. Ei oo kuulemma näläkä.”
Kertun lyhyt ja jollakin lailla välttelevä vastaus. Pitäisikö Ension hiukan kysellä lisää vai antaisiko olla, niinkuin yleensä.
Kokeillaanpa tikulla jäätä.
” Onko kaikki hyvin ? ” Kerttu miettii tovin ja toisenkin. Ja kolomannen.
” Se sai kirjeen jostain virastosta. Sille olis töitä. Kittilässä.”
” Eikös se oo hyvä asia ? ” Ensio kysäisee.
Sisäinen jippii-huuto on parempi tukahuttaa ja äkkiä.
” Se joutuis muuttaan pois kotoa ja hankkimaan asunnon ja kaiken. Mitenkähän se mahtaa pärjätä ?”
Kertun äänessä on selkeä huoli ja murhe. Ensio nousee tuoliltaan ja kävelee Kertun luo, ottaa hartiasta tiukan otteen.
” Kuule, jos tämä on tarkoitettu näin, minä jään kotiin ja poika saa töitä. Tasottaa puntit. Ja oppii se, kun on pakko.”
” Niinpä tietysti. Tottakai. Oon vaan niin tottunu siihen että se on kotona. Vaikkei sitä aina huomaakkaan.”
Kerttu laittaa annokset lautaselle ja istahtaa pöytään.
” Aattelin ihan hirvenlihasta keiton näin juhlapäivänä. Ja ostin sitä hiukan parempaa olutta kun kävin tullessa Alakossa .”
Hymy pallaa Kertun kasvoille. Mutta huoli pojasta näkyy silmistä.
Ensio miettii että kaks viikkoa ja poika palaa takaisin pohojosen reissulta. Jos se saa ny ees lähettyä……
Keitto katoaa parempiin suihin varsin hiljaisissa merkeissä. Molemmat varmaan miettivät Niilon tilannetta. Ja aivan kuin kohtalon oikusta, Niilo ilmestyy keittiöön, ottaa kaikessa hiljaisuudessa lautaselleen keiton ja istahtaa pöytään.
”Kuules, Ens… Isä. Voitasiinko tännään saunua yhessä ? Ois puhuttavvaa.”
Ensio hädintuskin pysyy ihmetyksestään tuolillaan.
”To-toki… Mihin aikaa saunotaan ? ”
” Ihan mihi aikaan vaan, en oo mihinkää menossa”, Niilo lähestulkoon kuiskaa.
”Jos seiskan uutisten jäläkeen? ”
”Asia pihivi.”
Ension rattaat alakaa samantien pyöriä, ei kai se mittää kukka ja mehiläinen juttuja kuitenkaan. Rahaa ? Ennenkuin ehtii sen tarkemmin udella, poika on taas kavonnu ommaan koppiinsa ja jättäny Kertun ja Ension tuijottamaan toisiaan hämmästellen.
” Pitäskö mun hakia teille lissää juotavaa, kiukaalle makkaraa tai jottain ?” Kerttu tiedustelee.
Ensio miettii eikä kuule.
” No! Haenko ? ” Kerttu napauttaa.
Ensio havahtuu, tuumaa tovin.
” Kyllä kai se on jo erräänlainen juhulan paikka, ei oo tainnu poika isäsä kans saunoa varmaan kohta kolomeenkymmeneen vuoteen. Että hae vaan.”
Kerttu poistuu kauppareissulle, Ensio jää siivuamaan astioita. Miettien.
Mikä ihime pojan sai ny näin aukiamaan ? Onko kaikki hyvin ? Miks juuri nyt ?
Ensio sijottaa viimeset lasit konneeseen ja sulukee luukun.
Kyllä tämä tilanne vaatii pikku sikarin. Ja oluen. Melkein jo konjamiinilasillisen. No, se kuitenkin saa oottaa josko pojan uutiset olis sen arvosia.
Ensio kaivaa keittiön nurkkakaapista vaniljasikarillon ja siirtyy takapihalle. Uutisiin on vielä hetki aikaa, ehtii nauttia nopean savukkeenomaisen hetken.
Tupakkalakkoon tämä ei vaikuta. Eikä Kerttu varmaankaan pahastu. Oluthuikka ja tikun raapaisu, sikarin hento tuoksu valloittaa Ension mielihyväkeskuksen. Ajatus kuitenki harhailee, eikä sikarin polttamisesta tunnu oikein mittään tulevan. Perhanan poika. Huolta huolen perään.
Kerttu palaa ostosten kanssa ja havahduttaa Ension takaisin maan pinnalle.
” Laitanpa saunan päälle. Käykkö ensin ?”
Kerttu nyökkää hilijaa vastaukseksi.
Taitaa olla rouva yhtä pihalla kuin isäntä.
Harvoin on uutiset menneet näin tehokkaasti ohi korvien. Jottain evuskunta äänesti, mutta ei jääny mieleen. Ees sääennustetta ei muista. Epävakkaalta tuntuu. Niinku kotonakin. Tyyntä myrskyn edellä.
Kuin tilauksesta Kerttu tulee saunasta ja ilmoittaa Niilon jo menneen suihkuun.
” Alas kipittää poijan seuraksi.”
Juuri nyt ajatus ei houkuta. Vaan ei auta. Ensio tarttuu folioon käärittyyn makkarapakettiin ja koppaa pari olutta kainaloon. Ensin kylmä suihku ja sitten Niilon viereen lauteille.
” No, mitäs pojalla on mielen päällä ? ”
Niilo painaa päänsä alaspäin ja tuntuu miettivän.
” Sain töitä.”
” Mutta sehän on loistava uutinen!” Ensio vastaa. Yllättyy itsekin rehellisyydestään.
” Mutta…”, Niilo jatkaa hiukan hilijempaa.
” Ensinnäkin se on Kittilässä. Ja toisekseen, siitä on vuosia kun viimeksi oli töitä.”
Ensio miettii ja toteaa rauhallisella äänellä :
” Ei se työ siitä miksikään ole muuttunut, aamulla työpaikalle ja iltapäivällä kotia. Simppeliä.”
” Ei se mua hirvitäkään… Vaan se että mulla ois nainen.”
Nyt täytyy Ension myöntää ettei tämä ollut ihan sitä mitä odotti. Työpaikanhan hän jo tiesi mutta naisasia tuli kyllä enemmän kuin puskista. Missä poika on naisen tavannut ja milloin ? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.
” Kerroppa lissää.” Ensio heittää lyhyesti.
” No, netissä me tutustuttiin. Tytti on samanikänen, opettaja. Oikein mukavan olonen ihiminen. Mutta…”
” Ei kai siinä suuria muttia oo ?” Ensio hämmästelee.
” Tytti assuu Kajaanissa. Siitä on pitkä matka pohojoseen. Eikä Kittilässä oo opettajille töitä.”
” Kuules poika. Kauanko te ootte tuntenu ?”
” Kolome kuukautta.”
Ensio pyörittelee sanojaan hetken ja tuumaa :
” Jos ootte jo tavannu ja varma tästä jutusta, välimatkalla ei oo mittää väliä. Nykyään kulukee junia ja busseja ja lentokoneita. Toista se oli meillä Kertun kans, ei tarvinnu ku sata kilometriä väliä ni ei ehtiny joka viikko näkemään. Ja eipähän kyllästy heti ku ei nää joka päivä.”
Niilo on hiukan sen näköinen ettei ole enää varma, oliko oikea ratkaisu kysyä isältään neuvoa. Ensio kuitenkin jatkaa :
” Ja jos se välimatkan kestää, se kestää mitä vaan. Niin se vaan on. Jos on halua on myös keinot.”
Niilo istuu hiljaa, heittää lisää löylyä kiukaalle. Makkarapussi sihahtelee hiljalleen. Kaljatölkit ovat jo tyhjiä.
Ensio miettii oliko liian kovasti sanottu vai miksei poika sano mittään. Ihan selevästi miettii päätään puhki. Mutta että uskaltaako ennää avautua vai menneekö taas kuoreesa. Ensio päättää kokkeilla uutta taktiikkaa.
” Mitäs jos mentäis ulos istumaan ja poltettas sikarit ?”
” Jaa… Vai ihan sikarit ? Ei kai ny mikkää juhulapäivä oo ?”
” Tavallaan on joo, kun nuo postinhommakkin loppu.”
” Sitten, mikä ettei. Ku kerran tarjoot.”
Toimii. Niilon suupieliin levis jo pieni hymy. Se tietää kuinka harvinaista herkkua sikarillot Ensiolle on. Ei toellakaan jokapäivä niitä poltella. Varsinkaan Niilon kans.
” Otetaan oluet mukkaan ja menoks, sano Annie kuka se olikaan…”
” Lennox.”
” Juu se. On ne poijat töissä sen sanonu, mutten aina muista.”
Ulkona aurinko on mennyt jo hiukan pilveen, tuulen vireen käydessä kevyesti terassille.
Oikein on keli ku morsian. Josta Ensiolle tuleekin taas mieleen Niilo ja se Tytti. Ois kyllä mukavaa jos se onnistuis. Jossakin. Kerrankin. No, ei Niilo koulussa mikkään huono ollu, huonoa tuuria vaan valamistumisen jäläkeen ku liikaa koulutettuja ja liian vähä työpaikkoja.
” Haluaisikko kertua lissää siitä Tytistä ?”
” No, se on lapseton ja oikein mukava nainen. Sillä on vakivirka Kajjaanin ala-asteella, en ny muista tarkkaan mikä sen koulun nimi on…”
” Mutta tosissaan ootta ?”
” Juu. Kai. Vissiin.”
” Joko se tietää sun työpaikasta ?”
” Tietää. Ja sano että ota se. Ei oo sille ongelma, sillä on hyvin vappaita. Pääsee ussein käymään.”
” No, mikäs se ongelma sitten on ?”
” Kukas on sanonu että se ongelma ?”
Nyt pittää Ension olla tarkkana. Niilo ihan selevästi pikkusen ärtyy.
” No kun pyysit ihan saunaan ni aattelin että jottain sulla on mielen päällä.”
Niilo vetää pitkät savut sikarillosta, päälle reilu kulaus olutta. Huokaisee syvään ja katsoo kauas jonnekin.
Olikohan sittenkin virhe kertua isälle. Se kun ei varmaan oo ollu muitten ku äitin kans. Varmaan jo kansakoulussa tavanneet. Vai mikä lie alakoulu. Vuonna miekka ja kypärä. Että kaikki oli sillon helepompaa ja hienompaa. Tai sitten raskaampaa. Ota tosta selevää.
” No joo… Aattelin että onhan tuo aika viettää aikaa sunkin kans, ny kun sulla työt loppuu ja mulla alakaa. Erräänlainen irtiotto molemmilla. Ja kai mä halusin tätä naisjuttuakin sulle vähä purkaa. Äiti vaan hössöttää ja on sitä mieltä että pitäs vissiin loppuelämä kotona viettää. Ei kai ossaa päästää irti. Joskus hermostuttaa se paapominen.”
” Hyvvää se vaan tarkottaa….”
” Tiijän, mutta…”
” Se on äitin homma se, huolehtiminen. Hautaan asti kuule sitä tekkee. Ja kai sitäkin varmaan pikkasen pelottaa päästää susta irti. On niin tottunu että oot kotona.”
” Luppaakko yhen jutun ?”
” No? ”
” Jos vaikka joskus ottasitte Tytin mukkaan ja tulisitte joskus käymään ? ”
” Kuule poika, jos se vaan kaikille passaa, ni ihan varmasti. Ja se on luppaus.”
Nyt Ensio huomaa nykäisseensä oikeasta narusta, poikahan hymyilee. Ja leveästi.
” Kuules poika. Mitäs jos käytäs pesulla, otettas nuo varmaankin kypsät makkarat ja mentäis sisälle. Ja jos oikeen hurjaksi ruvettas, käytäskö ihan paikallisessa vaikka yhellä tai parilla ?”
” Pesu ja makkara käy kyllä, mutta sen paikallisen jätän välliin, lupasin soittaa Tytille ja kertua miten tää meijän juttutuokio mennee. Sitäkin pikkusen jännitti miten sää tän otat…”
” Kerrohan terveisiä. Ja sano että tervetuloa käymään. Ois kiva nähhä ennen ku lähet sinne pohojoseen. Onnistuisko ?”
” Kuule, eiköhän. Itteasiassa oli jo huomenna tulossa. Mä jotenkin arvasin mitä sanot ja pyysin. Lipukkin on valamiina. Haetaan vaikka yhessä asemalta ?”
” Katohan poikaa… Sä se ossaat isäpapan yllättää. Mutta positiivisesti.”
Ensio siirtyy mietteliäänä suihkun puolelle.
Jotenkin pestessä tullee sellanen olo että nahasta tullee normaalia puhtaampi. Niilo on onnistunu pääseen elämässään johonkin muualle ku alakerran nurkkahuoneesta keittiöön ja takas. Että ihan töihin ja naisenki löytäny. Saas nähhä saako Ensio ens yönä nukuttua, on se aika jännä päivä tuo huominen. Että ihan saa kunnian pojan morsianta, vai mikskä sitä sanos, asemalta noutaa. Ja ihan pyynnöstä. Taitaa jäähä ny kalijan juonti tältä iltaa vähemmälle.
Ensio noukkii kuumat makkarat kiukaalta, kuivaa itsensä ja huikkaa lauteille.
” Joko poika tullee vai polttaako vielä nahkaa ?”
” Kohta, kohta… Tuun perässä vähän ajan päästä.”
Ensio kiipeää portaat yläkertaan, pukeutuu yöpukuunsa ja siirtyy olohuoneen puolelle. Kerttu istuu kutimet suhisten ja tuijottaa mietteliästä miestään kysymysmerkin näköisenä.
” Istuitte sitten aika pitkään saunassa.”
” Juu. Poika halus puhua.”
” Niin aattelinkin. Työhommistako ?”
” Niistäkin…”
” Onko sitten jotain muuta ?”
” Juu…”
” Ensio! Äläpäs juujuttele, vaan kakase asia ulos ny!”
Samassa Niilo tullee kuin tilauksesta, istuen äitinsä viereen.
” Älä kiusaa issää, mä kerron ite.”
” No, kerro ny ettei tarvi huolestua.”
” Ei tarvi. Juttu on ny niin että ku tuolla internetissä on semmosia rehvipalstoja…”
” Niin ? ”
” Oon siellä tavannu oikeen mukavan naisen…”
” Ja ? ”
” Tytti tullee huomenna käymään ja käyään isän kans hakkeen asemalta.”
” Vai niin, sekö oli se syy että piti oikein isän kans saunapalaveri pittää ?”
” Sekin. Elämästä me kans vähän juteltiin. Ja susta.”
” Jaa. Mitä te musta mun selän takana ootta oikeen jutellu. Pitäskö suuttua?”
” Ei äiti, ei. EI missään nimessä.”
” No, kuules poika. Ala kakistaa ulos ny, ettei tarvi koko iltaa syvän kylymänä istua.”
” Kun oon päättäny ottaa sen työn vastaan ja muuttaa sinne Kittilään.”
” Vai niin… Ihanko oot varma ?”
” Kyllä. Ihan. Pärjääkkö sä täällä iliman mua ?”
” Mi-miksen pärjäis ?”
” Kun oon näin pitkään asunu vaan kotona, oon jo niinku kalustoa…”
” Kysy vaan suoraan että tulleeko ikävä ? Tullee. Varmasti. Mutta kyllä mää oon tätä päivää oottanukkin.”
Kerttu nousee sohvalta, laittaa kutimet hiljaa pöydälle ja poistuu keittiöön. Pyyhkii silimiään mennessään.
Niinku oon tätä päivää kauhulla oottanu ja toivonu, pohtinu kuinka tuo poika tuolla kammarissa hautoo elämäsä piloille. Mokoma tuolla tavalla yllättää, että vielä morsiamen. Ehtiiköhän tuo vielä lapsenlapsia tehhä ennen kun meistä Ension kans aika jättää…
” Isä, suuttuko se ?”
” Ei, päinvaston. Se taitaa olla onnellinen sun puolesta. Ja Tytinkin.”
” Varmastikko ?”
” Kuule poika, en oo elläissäni ollu mistään niin varma. En ees sillon ku oltiin Kertun kans alttarilla.”
Niilo purskahtaa nauramaan. Ja Ensio hämmästyy taas.
Johan on päivä. Työt ohi. Niilon työpaikka ja miniäkantitaatti. Ja Kerttu onnellisempi kuin koskaan. Voiko olla parempaa päivää olla viimenen postimies. Tuskin.
Ensio, viimeinen postimies
Perjantai. Yksin pukuhuoneessa. Alasti. Työt tehty. Nahka puhdas. Ja kaappi. Maanantaina ei tarvitse tulla enää. Saneerattu. Irtisanottu. Ulos potkittu. Aivan sama. 35 vuotta. Muutama kippo ja viiri. Useita saunailtoja. Mukavia työkavereita. Vittumaisia pomoja. Vielä vittumaisempia isoja pomoja. Mutta mukava työ. No, ainakin ensimmäinen puolisko urasta. Ja lähes toinenkin. Sitten alkoivat saneeraukset. Reittien vähennykset. Työajan kyttäys. Kellokorttikone. Helvetin kone se on. Pahimpina päivinä sai olla kymmeneen kertaan nokikkain sen kanssa. Ja jos et ollut tarkkana, siis minuutilleen, vähennettiin palkasta. Ja auta armias, jos löit aamulla väärän näppäinyhdistelmän, koko päivän iskut meni hukkaan. Se on onneksi nyt ohi. Työvaatteet palautettu. Työkaverit hyvästelty.Hiljaa Ensio pukee siviilivaatteensa ylleen, virttynyt collegepuku saa kelvata tällaisenakin päivänä. Ei ole Ensio koskaan vaatteillaan koreillut. Kyllä Tokmannin asusteet saa luvan kelvata, ei Postin palkka niin loistava ole. Eikä Ensio koskaan ole tottunut suuren keskustan kauppojen vilinäänkään. Riitti kun työsä puolesta sai niitä kiertää. Ja hyvin pikaisesti silloinkin. Lippalakki silmille ja menoksi. Kotona Kerttu jo odottaa keiton kanssa. Saattaa jopa olla hienompaa leikkelettä näin viimeisen päivän kunniaks.
Turhaa hössötystä, aattelee Ensio. Pihivit ja leikkeleet on herroille. Lauantaimakkara ja keskiolut on duunarin evästä. Ja sitä Koffia saattaa tänä iltana mennä pari normaalia enemmän. Ei se kyllä muistoa töistä huuho pois, mutta helepottaa hetken. Pitempään kun uuen pomon kesti antaa kirje, jossa Ension pitkä ura ja kokemus pyyhkästiin unholaan. Noin vaan. Ja nuoremmille lissää töitä. Vaikkei Ensio ennää nuori poika ookkaan, silti teki työnsä nuoria nopeammin. Saas nähä mihin firma joutuu nykynuorison kanssa. Ja toisinpäin. Opiskelisivat vielä kun ehtivät.
Kaappi lukkoon. Avain saa kyllä jäädä paikoilleen. Pomo joutaa kävelemään portaat alas ja noutamaan avaimen ihan itse. Mulkku. Bemarilla ajelee ja on olevinaan. Naputtelee puhelintaan koko ajan eikä aina edes vastaa vaikka kuinka kysyy. Ylimielinen. Sitä nämä nykypomot on. Ei mitään arvostusta vanhempia työntekijöitä kohtaan. Nopeampaa. Tehokkaammin. Ei ylitöitä. Ei virheitä. Eikä mitään ymmärrystä uupumuksesta taikka ylirasituksesta. Onhan nuo ennenkin kannettu…
Postin määrä on vähentyny. Perkele. Tässä kukkaan nuorru. Eikä nivelet oo ikusia. Ei saa apua jos paikat ei kestä. Lääkäri kattoo kieroon jos meet selekääs valittaan. Taitaa Ensiolla olla päässä vikkaa, selekä on kunnossa.
Siitä Ensio onkin tyytyväinen, että suunnilleen terveenä pääsee pois tästä rumbasta. Liian monella työkaverilla on takanaan jokin leikkaus. Osalla useampi. Ja eläkeikä vaan nousee. Hiphurraa, olemme valinneet fiksuja päättäjiä.
Portaat pukuhuoneesta salin puolelle. Viimeistä kertaa. On näitä kirottukin. Maalattu betoni ja talvi. Liukkaampaa kuin ulkona. Pari pyörähtänyttä nilkkaa. Mutta eihän asialle mitään tehdä kun tilat on vaan vuokralla. No, jospa nyt vielä pääsis ylös. Noin. Lätkällä ovi auki ja salin puolelle. Tottakai edellinen on sammuttanut valot. Eipä niitä enää tarvitsekaan. Silmät kiinni osaa pomon kopille. Lukossa. Yllätys. Eihän herrat täyttä päivää tee. Mahdotonta palkkaa kyllä ottavat. Lätkät postilaatikkoon ja menoksi. Vielä viimeinen vilkaisu.Ei voi olla miettimättä ilikikurisesti, josko laittaisi tulen paperinkeräyslaatikkoon… EI sentään, talossa on töissä vielä muitakin, ei tosin postilaisia. Ulko-ovelle. Ulos. Raitis ilima tuntuu vieläkin raittiimmalta, jotenkin helpommalta hengittää. Aurinko paistaa kirkkaammin. Linnut laulaa kauniimmin. Siinä se on. Vapaus. Velvollisuuksien loppu. Pakkotyön loppu.
Ensio kiipeää vanhan mummonpyöränsä selkään ja polkee kohti kotia. Ohittaa monta entistä pysäkkiään, tuttua postilaatikkoa. Tuostakin kuoli Virtasen isäntä, vain kaksi päivää eläkkeelle jääntinsä jälkeen. Tuossa oli Nykäsillä mökki myynnissä, sen jo Kerttunsa kanssa Ensio oli ostaa.
Onneksi ei, nyt siinä olis maksaminen iliman töitä. Se on hyvä puoli, ei oo velkaa, eikä oo ennää naimisissa pankin kanssa. Ainoa riippa on Niilo. Poika on jo yli nelijänkymmenen, eikä tunnu itsenäistyvän. Löytäis ees naisen itelleen. Yökauvet roikkuu netissä, syö jääkaapin tyhjäksi kerran päivässä. Vaan eipä tuolle auta puhua, on Kertun niin hyvin pyörittäny peukalonsa ympärille. Äiti pessee pyykit, siivuaa. Kas kun ei pese selekää saunassa. Toisaalta, eihän sitä tiijä… Ei oo Ensio aina lauvantai-iltasin kattomassa. Jos ei oo firman saunailtaa, pilijarditurnausta tai lätkämatsia, Ensio saattaa olla muutamalla paikallisessa. Kertun luvalla, tosin.
Pihalla onkin jo kaikki valmiina. Yllätysjuhulat. Kerttu halus jotta tarjotaan naapureille kahavit. Työuran päättymisen kunniaks. Ei auttanu olla vastaan. Ei Kerttu sitä pahhuuttaan tee. Halus vaan että kaikki jotenkin muistaa. Sano että vähän niinku synttärit. Ohan se erräänlainen merkkipaalu ihimisen elämässä kun työt on vihtoin tehty. Eläkkeelle tosin on vielä pari vuotta, mutta periaatteessa se on jo näpeissä. Naapurin rouvakin on oikein leningin päälleen vetäny. Haluaa varmaan kaiken huomion niinku yleensä. Ylypiä se on. Lentokapteenin leskirouva. Olevinaan. Oli leski jo ku naapuriin muutti, tiijä vaikka ois keksiny koko kapteenitarinan. Aivan sama. Ei Kerttu sen kans pahemmin seurustele. Eikä kukkaan muukaan naapurustossa. Päätyasunnon opiskelijapojista en kyllä tiedä, nehän tuntuu nykyään olevan vanhempien naisten perään. Sairasta.
Jos oli juhulat yllätys, niin sammaa voi sanua vieraistakin. Osa työkavereista, jopa entinen pomokin on paikalla. Olivat halunneet epävirallisen saattojuhulan järjestää eläköityvälle. Ja tiijän ettei Kerttu ollu vastaan. On ruusua ja samppakalijaa. On lätkämailaa, lahjakorttia ja juotavaa. Senhän kaikki tiesi ettei Ensio syle lasiin. Ei tässä mittää juoppoja olla, mutta ei juotavasta sovi kieltäytyä. Varsinkaan jos se on ilimasta. Mutta että piljartikerhon pojat on ostanu uuden kepin. Uskomatonta. Ensio oli pitäny niitä pihheimpinä ukkoina mitä koskaan on tiennyt. Pelireissuillakin se on nähty, tuppipöyässä pelataan 20 sentin panoksella. Sama ku iliman panosta pellais. Tai ajjais pyörällä iliman penkkiä. Vaan ei vanahan pomon lahjalla. Jostakin oli kaivanu vanahan Postin Maksijopon ja kunnostanu sen Ension eläkepyöräksi. Eipä kehtaa myöntää että tuolla on ihan riittävästi jo sotkettu. Hyvä pyörähän se toisaalta on, muttei sillä työajatuksesta koskaan erroon pääse. Kaunis ajatus silti. Myönnetään.
Kahavia, kalijaa, kakkua, samppakalijaa. Puhheita, selekääntaputuksia. Lepposampien päivien toivotuksia. Ihimettelyjä miten on Ensio noin hyvässä kunnossa päässykkin pois oravanpyörästä. Kauniita sanoja. Ja koko sen ajan Ensio oottaa että pääsee ommaan nojatuoliin, saa nostaa jalat ylös. Kylymä Koffi kouraan ja teevee auki. Ommaan rauhaan. Huomion keskipisteenä olemiseen ei kukkaan koskaan totu. Ei ainakaan Ensio. Muistaa jo kun alakoulussa piti luokan eessä lukia tekstiä, kuinka kurkkua kuivas ja kuristi. Hiki virtas. Vatta oli sekasin. Eellisen päivän ja monesti vielä seuraavankin. Siks Ensio ei osallistunu hiihtokilipailuihin tai muihinkaan kisoihin ettei vaan jouvu palakintopallille kaikkien pällisteltäväksi. Ja siks Ensio varmaan Postillekin aikanaan hakeutu töihin ettei kukaan ollu selän takana kyttäämäsä. Sai tehä oman hommansa ja lähtä kotia. Omia aikojaan.
Huhhuh. Lähtihän ne vieraat viimein. Kerttu vielä siivuaa pihalla jäläkiä. Niilo katos jo ajat sitten ommaan koppinsa. Nettiin. Mitähän sillekin tekis. Ei se oo ennää vuosiin Ensiota kuunnellu. Eikä oo Ensio oikeen enää jaksanu yrittääkään. Kerttu sen kans puhhuu. Kuulemma. Poika aina luppaa. Kuhan saa töitä ja oman kämpän. Ja tyttökaverin. Kauniita sanoja jokka uppuaa Kerttuun. Kyllä Ensio tietää ettei se niin heleppua oo. Työn saanti siis. Olokoon mikä insinööri vaan. Ja varsinkin kun Niilo on joku mettäpuolen maisteri vai mikä se oli, niin ei kaupungissa semmoselle hommia oo. Pittäis muuttaa. Ja mihin tuo sälli muuttas ku saa kaiken kotona valamiiks. Kusessa on ku Kertusta aika jättää. Eikä tommosta peräkammarin poikaa tytöt kauaa kattele. Eikä niitä jonoksi asti oo ollukkaa. Taitaa olla paras tappaus se joka kolomesti kävi. Tai oikiasti kahesti, kolomannella kerralla kävi hakkeen unohtuneen huivinsa. Eikä ees päivää sanonu kertaakaan.
Ensio tuijottaa uutisia. Saneerauksia, konkursseja, maanvyöryjä. Murhia, pahoinpitelyjä, onnettomuuksia. Maailmasta on tullut paha. Kai sitä Ensionkin nuoruuessa oli pahoja ihimisiä ja onnettomuuksia, muttei näin paljoa välinpitämättömyyttä. Tai sitten nykyään kaikki heitetään uutisissa kaunistelematta silmille. Uutisten katselu väliin oikein masentaa. Ihmekö että ihimiset juo enemmän. Ensio tuijottaa tyhyjää oluttölökkiä ja miettii omaa elämäänsä.
Kansakoulusta töihin. Oli pakko. Vaihtoehtoja olis kyllä ollu, mutta jostain syystä tuli mentyä Postille. Tarkoitus oli viettää kesä siellä ja mennä opiskelemaan. Kului vuosi ja toinen, koulut vaan jäi. Ei sillä etteikö ois kouluunki päässy, paikkakin ois jo kerran ollu. Ihan mekaanikoks lukia ja oma verstas laittaa pystyyn. Se vaan tuntui helepommalta kantaa postia pari tuntia ja nostaa koko päivän palakka. Herrat yritti jarruttaa kaikellaisilla kielloilla : ennen kaheksaa ei saa lähtä reitille… Vaan kyllähän me keinot keksittiin, kellarin kautta ulos ja kantoon. Nykyään kellokortti estää semmosen.
Viimesinä työvuosina taakka vaan kasvoi. Reitit piteni, väki väheni. Postin määrä on muka romahtanu. Paskat, jos jokin on romahtanu ni jakajien terveys. Kukkaan ei nuorene, eikä paikat parane. Saunailtojen määräkin väheni. Ei ennää tullu vietettyä aikaa työkavereitten kans vappaalla. Ei jaksanu. Viikolloput meni toipuessa viikosta ja voimia kerätessä seuraavan. Työstä tuli koko elämä. Että sitä vasten aateltuna onneks pääs pois.
”Syömään!”, kajahtaa keittiöstä. Kertun lihapata. Juhla-ateria. Ja yhteistä aikaa. Vielä pari kuukautta ja Kerttukin pääsee nauttimaan eläkepäivistä. Sairaalan keittiössä ihan sama rumba. Vähemmällä väellä enemmän ja nopiampaa.
” Missäs Niilo ?” Ensio kysäisee Kertulta.
” Huoneessaan. Ei oo kuulemma näläkä.”
Kertun lyhyt ja jollakin lailla välttelevä vastaus. Pitäisikö Ension hiukan kysellä lisää vai antaisiko olla, niinkuin yleensä.
Kokeillaanpa tikulla jäätä.
” Onko kaikki hyvin ? ” Kerttu miettii tovin ja toisenkin. Ja kolomannen.
” Se sai kirjeen jostain virastosta. Sille olis töitä. Kittilässä.”
” Eikös se oo hyvä asia ? ” Ensio kysäisee.
Sisäinen jippii-huuto on parempi tukahuttaa ja äkkiä.
” Se joutuis muuttaan pois kotoa ja hankkimaan asunnon ja kaiken. Mitenkähän se mahtaa pärjätä ?”
Kertun äänessä on selkeä huoli ja murhe. Ensio nousee tuoliltaan ja kävelee Kertun luo, ottaa hartiasta tiukan otteen.
” Kuule, jos tämä on tarkoitettu näin, minä jään kotiin ja poika saa töitä. Tasottaa puntit. Ja oppii se, kun on pakko.”
” Niinpä tietysti. Tottakai. Oon vaan niin tottunu siihen että se on kotona. Vaikkei sitä aina huomaakkaan.”
Kerttu laittaa annokset lautaselle ja istahtaa pöytään.
” Aattelin ihan hirvenlihasta keiton näin juhlapäivänä. Ja ostin sitä hiukan parempaa olutta kun kävin tullessa Alakossa .”
Hymy pallaa Kertun kasvoille. Mutta huoli pojasta näkyy silmistä.
Ensio miettii että kaks viikkoa ja poika palaa takaisin pohojosen reissulta. Jos se saa ny ees lähettyä……
Keitto katoaa parempiin suihin varsin hiljaisissa merkeissä. Molemmat varmaan miettivät Niilon tilannetta. Ja aivan kuin kohtalon oikusta, Niilo ilmestyy keittiöön, ottaa kaikessa hiljaisuudessa lautaselleen keiton ja istahtaa pöytään.
”Kuules, Ens… Isä. Voitasiinko tännään saunua yhessä ? Ois puhuttavvaa.”
Ensio hädintuskin pysyy ihmetyksestään tuolillaan.
”To-toki… Mihin aikaa saunotaan ? ”
” Ihan mihi aikaan vaan, en oo mihinkää menossa”, Niilo lähestulkoon kuiskaa.
”Jos seiskan uutisten jäläkeen? ”
”Asia pihivi.”
Ension rattaat alakaa samantien pyöriä, ei kai se mittää kukka ja mehiläinen juttuja kuitenkaan. Rahaa ? Ennenkuin ehtii sen tarkemmin udella, poika on taas kavonnu ommaan koppiinsa ja jättäny Kertun ja Ension tuijottamaan toisiaan hämmästellen.
” Pitäskö mun hakia teille lissää juotavaa, kiukaalle makkaraa tai jottain ?” Kerttu tiedustelee.
Ensio miettii eikä kuule.
” No! Haenko ? ” Kerttu napauttaa.
Ensio havahtuu, tuumaa tovin.
” Kyllä kai se on jo erräänlainen juhulan paikka, ei oo tainnu poika isäsä kans saunoa varmaan kohta kolomeenkymmeneen vuoteen. Että hae vaan.”
Kerttu poistuu kauppareissulle, Ensio jää siivuamaan astioita. Miettien.
Mikä ihime pojan sai ny näin aukiamaan ? Onko kaikki hyvin ? Miks juuri nyt ?
Ensio sijottaa viimeset lasit konneeseen ja sulukee luukun.
Kyllä tämä tilanne vaatii pikku sikarin. Ja oluen. Melkein jo konjamiinilasillisen. No, se kuitenkin saa oottaa josko pojan uutiset olis sen arvosia.
Ensio kaivaa keittiön nurkkakaapista vaniljasikarillon ja siirtyy takapihalle. Uutisiin on vielä hetki aikaa, ehtii nauttia nopean savukkeenomaisen hetken.
Tupakkalakkoon tämä ei vaikuta. Eikä Kerttu varmaankaan pahastu. Oluthuikka ja tikun raapaisu, sikarin hento tuoksu valloittaa Ension mielihyväkeskuksen. Ajatus kuitenki harhailee, eikä sikarin polttamisesta tunnu oikein mittään tulevan. Perhanan poika. Huolta huolen perään.
Kerttu palaa ostosten kanssa ja havahduttaa Ension takaisin maan pinnalle.
” Laitanpa saunan päälle. Käykkö ensin ?”
Kerttu nyökkää hilijaa vastaukseksi.
Taitaa olla rouva yhtä pihalla kuin isäntä.
Harvoin on uutiset menneet näin tehokkaasti ohi korvien. Jottain evuskunta äänesti, mutta ei jääny mieleen. Ees sääennustetta ei muista. Epävakkaalta tuntuu. Niinku kotonakin. Tyyntä myrskyn edellä.
Kuin tilauksesta Kerttu tulee saunasta ja ilmoittaa Niilon jo menneen suihkuun.
” Alas kipittää poijan seuraksi.”
Juuri nyt ajatus ei houkuta. Vaan ei auta. Ensio tarttuu folioon käärittyyn makkarapakettiin ja koppaa pari olutta kainaloon. Ensin kylmä suihku ja sitten Niilon viereen lauteille.
” No, mitäs pojalla on mielen päällä ? ”
Niilo painaa päänsä alaspäin ja tuntuu miettivän.
” Sain töitä.”
” Mutta sehän on loistava uutinen!” Ensio vastaa. Yllättyy itsekin rehellisyydestään.
” Mutta…”, Niilo jatkaa hiukan hilijempaa.
” Ensinnäkin se on Kittilässä. Ja toisekseen, siitä on vuosia kun viimeksi oli töitä.”
Ensio miettii ja toteaa rauhallisella äänellä :
” Ei se työ siitä miksikään ole muuttunut, aamulla työpaikalle ja iltapäivällä kotia. Simppeliä.”
” Ei se mua hirvitäkään… Vaan se että mulla ois nainen.”
Nyt täytyy Ension myöntää ettei tämä ollut ihan sitä mitä odotti. Työpaikanhan hän jo tiesi mutta naisasia tuli kyllä enemmän kuin puskista. Missä poika on naisen tavannut ja milloin ? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.
” Kerroppa lissää.” Ensio heittää lyhyesti.
” No, netissä me tutustuttiin. Tytti on samanikänen, opettaja. Oikein mukavan olonen ihiminen. Mutta…”
” Ei kai siinä suuria muttia oo ?” Ensio hämmästelee.
” Tytti assuu Kajaanissa. Siitä on pitkä matka pohojoseen. Eikä Kittilässä oo opettajille töitä.”
” Kuules poika. Kauanko te ootte tuntenu ?”
” Kolome kuukautta.”
Ensio pyörittelee sanojaan hetken ja tuumaa :
” Jos ootte jo tavannu ja varma tästä jutusta, välimatkalla ei oo mittää väliä. Nykyään kulukee junia ja busseja ja lentokoneita. Toista se oli meillä Kertun kans, ei tarvinnu ku sata kilometriä väliä ni ei ehtiny joka viikko näkemään. Ja eipähän kyllästy heti ku ei nää joka päivä.”
Niilo on hiukan sen näköinen ettei ole enää varma, oliko oikea ratkaisu kysyä isältään neuvoa. Ensio kuitenkin jatkaa :
” Ja jos se välimatkan kestää, se kestää mitä vaan. Niin se vaan on. Jos on halua on myös keinot.”
Niilo istuu hiljaa, heittää lisää löylyä kiukaalle. Makkarapussi sihahtelee hiljalleen. Kaljatölkit ovat jo tyhjiä.
Ensio miettii oliko liian kovasti sanottu vai miksei poika sano mittään. Ihan selevästi miettii päätään puhki. Mutta että uskaltaako ennää avautua vai menneekö taas kuoreesa. Ensio päättää kokkeilla uutta taktiikkaa.
” Mitäs jos mentäis ulos istumaan ja poltettas sikarit ?”
” Jaa… Vai ihan sikarit ? Ei kai ny mikkää juhulapäivä oo ?”
” Tavallaan on joo, kun nuo postinhommakkin loppu.”
” Sitten, mikä ettei. Ku kerran tarjoot.”
Toimii. Niilon suupieliin levis jo pieni hymy. Se tietää kuinka harvinaista herkkua sikarillot Ensiolle on. Ei toellakaan jokapäivä niitä poltella. Varsinkaan Niilon kans.
” Otetaan oluet mukkaan ja menoks, sano Annie kuka se olikaan…”
” Lennox.”
” Juu se. On ne poijat töissä sen sanonu, mutten aina muista.”
Ulkona aurinko on mennyt jo hiukan pilveen, tuulen vireen käydessä kevyesti terassille.
Oikein on keli ku morsian. Josta Ensiolle tuleekin taas mieleen Niilo ja se Tytti. Ois kyllä mukavaa jos se onnistuis. Jossakin. Kerrankin. No, ei Niilo koulussa mikkään huono ollu, huonoa tuuria vaan valamistumisen jäläkeen ku liikaa koulutettuja ja liian vähä työpaikkoja.
” Haluaisikko kertua lissää siitä Tytistä ?”
” No, se on lapseton ja oikein mukava nainen. Sillä on vakivirka Kajjaanin ala-asteella, en ny muista tarkkaan mikä sen koulun nimi on…”
” Mutta tosissaan ootta ?”
” Juu. Kai. Vissiin.”
” Joko se tietää sun työpaikasta ?”
” Tietää. Ja sano että ota se. Ei oo sille ongelma, sillä on hyvin vappaita. Pääsee ussein käymään.”
” No, mikäs se ongelma sitten on ?”
” Kukas on sanonu että se ongelma ?”
Nyt pittää Ension olla tarkkana. Niilo ihan selevästi pikkusen ärtyy.
” No kun pyysit ihan saunaan ni aattelin että jottain sulla on mielen päällä.”
Niilo vetää pitkät savut sikarillosta, päälle reilu kulaus olutta. Huokaisee syvään ja katsoo kauas jonnekin.
Olikohan sittenkin virhe kertua isälle. Se kun ei varmaan oo ollu muitten ku äitin kans. Varmaan jo kansakoulussa tavanneet. Vai mikä lie alakoulu. Vuonna miekka ja kypärä. Että kaikki oli sillon helepompaa ja hienompaa. Tai sitten raskaampaa. Ota tosta selevää.
” No joo… Aattelin että onhan tuo aika viettää aikaa sunkin kans, ny kun sulla työt loppuu ja mulla alakaa. Erräänlainen irtiotto molemmilla. Ja kai mä halusin tätä naisjuttuakin sulle vähä purkaa. Äiti vaan hössöttää ja on sitä mieltä että pitäs vissiin loppuelämä kotona viettää. Ei kai ossaa päästää irti. Joskus hermostuttaa se paapominen.”
” Hyvvää se vaan tarkottaa….”
” Tiijän, mutta…”
” Se on äitin homma se, huolehtiminen. Hautaan asti kuule sitä tekkee. Ja kai sitäkin varmaan pikkasen pelottaa päästää susta irti. On niin tottunu että oot kotona.”
” Luppaakko yhen jutun ?”
” No? ”
” Jos vaikka joskus ottasitte Tytin mukkaan ja tulisitte joskus käymään ? ”
” Kuule poika, jos se vaan kaikille passaa, ni ihan varmasti. Ja se on luppaus.”
Nyt Ensio huomaa nykäisseensä oikeasta narusta, poikahan hymyilee. Ja leveästi.
” Kuules poika. Mitäs jos käytäs pesulla, otettas nuo varmaankin kypsät makkarat ja mentäis sisälle. Ja jos oikeen hurjaksi ruvettas, käytäskö ihan paikallisessa vaikka yhellä tai parilla ?”
” Pesu ja makkara käy kyllä, mutta sen paikallisen jätän välliin, lupasin soittaa Tytille ja kertua miten tää meijän juttutuokio mennee. Sitäkin pikkusen jännitti miten sää tän otat…”
” Kerrohan terveisiä. Ja sano että tervetuloa käymään. Ois kiva nähhä ennen ku lähet sinne pohojoseen. Onnistuisko ?”
” Kuule, eiköhän. Itteasiassa oli jo huomenna tulossa. Mä jotenkin arvasin mitä sanot ja pyysin. Lipukkin on valamiina. Haetaan vaikka yhessä asemalta ?”
” Katohan poikaa… Sä se ossaat isäpapan yllättää. Mutta positiivisesti.”
Ensio siirtyy mietteliäänä suihkun puolelle.
Jotenkin pestessä tullee sellanen olo että nahasta tullee normaalia puhtaampi. Niilo on onnistunu pääseen elämässään johonkin muualle ku alakerran nurkkahuoneesta keittiöön ja takas. Että ihan töihin ja naisenki löytäny. Saas nähhä saako Ensio ens yönä nukuttua, on se aika jännä päivä tuo huominen. Että ihan saa kunnian pojan morsianta, vai mikskä sitä sanos, asemalta noutaa. Ja ihan pyynnöstä. Taitaa jäähä ny kalijan juonti tältä iltaa vähemmälle.
Ensio noukkii kuumat makkarat kiukaalta, kuivaa itsensä ja huikkaa lauteille.
” Joko poika tullee vai polttaako vielä nahkaa ?”
” Kohta, kohta… Tuun perässä vähän ajan päästä.”
Ensio kiipeää portaat yläkertaan, pukeutuu yöpukuunsa ja siirtyy olohuoneen puolelle. Kerttu istuu kutimet suhisten ja tuijottaa mietteliästä miestään kysymysmerkin näköisenä.
” Istuitte sitten aika pitkään saunassa.”
” Juu. Poika halus puhua.”
” Niin aattelinkin. Työhommistako ?”
” Niistäkin…”
” Onko sitten jotain muuta ?”
” Juu…”
” Ensio! Äläpäs juujuttele, vaan kakase asia ulos ny!”
Samassa Niilo tullee kuin tilauksesta, istuen äitinsä viereen.
” Älä kiusaa issää, mä kerron ite.”
” No, kerro ny ettei tarvi huolestua.”
” Ei tarvi. Juttu on ny niin että ku tuolla internetissä on semmosia rehvipalstoja…”
” Niin ? ”
” Oon siellä tavannu oikeen mukavan naisen…”
” Ja ? ”
” Tytti tullee huomenna käymään ja käyään isän kans hakkeen asemalta.”
” Vai niin, sekö oli se syy että piti oikein isän kans saunapalaveri pittää ?”
” Sekin. Elämästä me kans vähän juteltiin. Ja susta.”
” Jaa. Mitä te musta mun selän takana ootta oikeen jutellu. Pitäskö suuttua?”
” Ei äiti, ei. EI missään nimessä.”
” No, kuules poika. Ala kakistaa ulos ny, ettei tarvi koko iltaa syvän kylymänä istua.”
” Kun oon päättäny ottaa sen työn vastaan ja muuttaa sinne Kittilään.”
” Vai niin… Ihanko oot varma ?”
” Kyllä. Ihan. Pärjääkkö sä täällä iliman mua ?”
” Mi-miksen pärjäis ?”
” Kun oon näin pitkään asunu vaan kotona, oon jo niinku kalustoa…”
” Kysy vaan suoraan että tulleeko ikävä ? Tullee. Varmasti. Mutta kyllä mää oon tätä päivää oottanukkin.”
Kerttu nousee sohvalta, laittaa kutimet hiljaa pöydälle ja poistuu keittiöön. Pyyhkii silimiään mennessään.
Niinku oon tätä päivää kauhulla oottanu ja toivonu, pohtinu kuinka tuo poika tuolla kammarissa hautoo elämäsä piloille. Mokoma tuolla tavalla yllättää, että vielä morsiamen. Ehtiiköhän tuo vielä lapsenlapsia tehhä ennen kun meistä Ension kans aika jättää…
” Isä, suuttuko se ?”
” Ei, päinvaston. Se taitaa olla onnellinen sun puolesta. Ja Tytinkin.”
” Varmastikko ?”
” Kuule poika, en oo elläissäni ollu mistään niin varma. En ees sillon ku oltiin Kertun kans alttarilla.”
Niilo purskahtaa nauramaan. Ja Ensio hämmästyy taas.
Johan on päivä. Työt ohi. Niilon työpaikka ja miniäkantitaatti. Ja Kerttu onnellisempi kuin koskaan. Voiko olla parempaa päivää olla viimenen postimies. Tuskin.
Kommentit
Lähetä kommentti